Molemmat osapuolet pyrkivät heikentämään toisiaan merisaarrolla

Sekä Saksan että liittoutuneiden Ison-Britannian ja Ranskan sotasuunnitelmiin sisältyi merisaarto. Saksan tavoitteena oli katkaista ennen kaikkea Ison-Britannian merikuljetukset. Ison-Britannian laivaston määrällinen ylivoima takasi sille merten herruuden. Saksan laivaston oli vältettävä ratkaisevaa taistelua brittiläistä laivastoa vastaan. Niinpä ensimmäisen maailmansodan tavoin päävastuu merisaarrosta oli suunnitelmien mukaan sukellusveneillä.

Liittoutuneilla oli Saksan merisaarrosta kokemuksia jo ensimmäisestä maailmansodasta. Niin kuin silloin saarto kohdistui kaikkiin Saksaan tavaroita kuljettaviin aluksiin siis myös puolueettomien maiden aluksiin. Sitä vastoin tavaroiden kuljettaminen Saksasta muihin maihin oli periaatteessa alkuvaiheessa sallittu. Liittoutuneet pyrkivät erityisesti estämään Saksan sotateollisuudelle tärkeiden tuotteiden kuljetukset Saksaan.

Norjan rannikko oli tärkeä sodan molemmille osapuolille

Ruotsin rautamalmin kuljetukset Saksaan olivat sulan veden suojassa Saksan hallitseman Itämeren kautta. Pohjanlahden jäädyttyä malmi piti kuljettaa ensin junilla Narvikiin ja sieltä laivoilla Saksaan. Laivat pystyivät tekemään pääosan matkastaan Norjan aluevesillä. Liittoutuneet halusivat miinoittaa osan Norjan rannikkoa pakottaakseen rahtilaivat kansainvälisille vesille.

Länsiliittoutuneiden vastuualueiden jako

Vaikka sodan syttymisestä Saksan ja länsivaltojen välillä ei vielä elokuussa ollut varmaa tietoa, kaikki sodan osapuolet valmistautuivat hyvissä ajoin merisodan alkamiseen. Iso-Britannia ja Ranska jakoivat merisodankäynnin vastuualueet niin, että ensin mainitulla oli päävastuu merisodankäynnistä sekä Atlantilla, erityisesti Pohjanmerellä, että Välimerellä, Lähi-idän rannikolla. Ranskalaisten vastuulla oli lähinnä muu osa Välimerta.

Iso-Britannia aloitti 23.8. oman kauppamerenkulun valvontansa

Merikuljetuksista riippuvaisella Britannian Imperiumilla oli maailman suurin laivasto, joka oli tottunut toimimaan kaikilla valtamerillä. Merikuljetuksista riippuvainen Iso-Britannia lähetti 1939 jo ennen sodan alkua kaikkiin tärkeimpiin maailman satamiin henkilöitä mahdollisen merisaarron toteuttamista varten. He valmistautuivat ohjaamaan laivaliikennettä ja tarkastamaan kauppalaivoja. Englantiin tai Ranskaan liikennöivien kauppalaivojen valvonta alkoi jo 23.8.

Saksan sukellusveneet ja alusosastoja sodan ajan toiminta-alueille elokuun lopulla

Saksan laivasto lähetti elokuussa valtamerille pinta-alusosastoja ja sukellusveneitä valmiina aloittamaan toimintansa heti mahdollisen sodan puhjetessa. Uudet normaalia pienemmät modernit taistelulaivat Graf Spee ja Deutschland sekä näiden apualukset lähtivät Saksasta 21.–24.8. Kaikki isot sukellusveneet siirtyivät 19.8. alkaen, viimeiset 31.8. ensimmäisille sodan aikaisille toiminta-alueilleen.

Eräiden tietojen mukaan sukellusveneistä asemapaikoillaan oli 3.9. sodan alkaessa 39 eli  käytännössä kaikki valtamerillä toimimaan pystyneet sukellusveneet. Saksan sukellusveneiden kokonaismäärä oli 57. Sodan pitkittyessä valtamerillä oli kerrallaan 15–20 sukellusvenettä.

Merisodankäynti alkoi heti sodan alkamispäivänä 3.9.

Saksalainen sukellusvene U-30 upotti 3.9. brittiläisen matkustaja-aluksen SS Athenian. Se oli matkalla Glasgowista Montrealiin. Laivassa oli yli 1 100 matkustajaa ja yli 300 hengen miehistö. Athenian avuksi kiirehtineet laivat saivat pelastetuksi pääosan matkustajista ja miehistöstä. Torpedohyökkäyksessä kuoli ja hukkui liki 100 matkustajaa ja vajaa 20 miehistön jäsentä.

Matkustaja-aluksen upottaminen oli vastoin kansainvälistä sopimusta

Matkustaja-aluksen upotus loukkasi niin sanottua Lontoon toista laivastosopimusta vuodelta 1936. Sen mukaan sota-alusten mukaan lukien sukellusveneiden oli sodan aikana toimiessaan kauppa-aluksia vastaan huolehdittava miehistön ja matkustajien pääsystä turvaan ennen aluksen upottamista.

Saksan laivaston sukellusveneille antaman käskyn mukaan ne eivät saaneet hyökätä matkustaja-aluksia vastaan. Sukellusveneen kapteeni selitti tapahtunutta myöhemmin huonolla näkyvyydellä ja laivan etenemisellä siksak kurssia. Hän väitti luulleensa alusta aseistetuksi kauppalaivaksi tai joukkoja kuljettavaksi alukseksi.

Liittoutuneet aloittivat syyskuussa saattuetoiminnan

Elokuussa tärkeimpiin satamiin lähetetty henkilöstö nopeutti saattuetoiminnan käynnistämistä laivaliikenteessä. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset saattueiden antamasta suojasta sukellusveneitä vastaan olivat hyvät. Saksalaiset onnistuivatkin upottamaan monia yksinään liikkuneita laivoja suursodan alkukuukausina.

Iso-Britannia pystyi suojaamaan joukkojen merikuljetukset

Iso-Britannia hallitsi Englannin kanaalia. Laivasto pystyi järjestämään ja suojaamaan merikuljetukset, ensin Ranskaan ja sitten Ranskasta Englantiin. Kanaalin yli kuljetettiin syyskuusta 1939 kesäkuuhun 1940 puoli miljoona miestä ja noin 89 000 ajoneuvoa.

Ison-Britannian laivaston suojaamat tärkeät joukkojenkuljetukset imperiumin maista Euroopan ja Lähi-idän sotanäyttämöille onnistuivat hyvin. Vuoden lopulla 1939 kuljetettiin ensimmäinen kanadalainen divisioona Eurooppaan.

Sukellusvenehyökkäys Ison-Britannian laivastotukikohtaan

Brittilaivaston päätukikohta oli Scapa Flow Skotlannin pohjoispuolella mantereen ja  Orkneyn saarten suojaamalla alueella. Saksalainen sukellusvene U-47 tunkeutui 14.10.1939 tukikohta-alueelle ja upotti torpedoilla brittien ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelulaivan. Se oli HMS Royal Oak. Sukellusvene poistui tämän jälkeen alueelta.

Laivaston ja ilmavoimien yhteistoiminta

Saksalaiset aloittivat lokakuussa ilmahyökkäykset brittiläisten laivastosaattueita vastaan. Joulukuussa saksalaiset upottivat ilmahyökkäyksillä 30 pienempää alusta. Ison-Britannian ilmavoimien ja laivaston yhteistoiminta oli vasta alkamassa. Pinta-alusten ja lentokoneiden ensimmäinen onnistunut yhteistoimintaoperaatio saksalaista alusta vastaan onnistui 30.1.1940. Kohteena oli sukellusvene U-55, joka upotettiin yhteisoperaatiossa.

Magneettimiinat liittoutuneiden kiusana

Lokakuussa saksalaiset ryhtyivät käyttämään laivareiteillä ilmasta pudotettavia magneettimiinoja. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin britit saivat kehitetyksi laitteet ja menetelmät niiden eliminoimiseksi.

Cash and carry -laki mahdollisti Yhdysvaltain tuen pelkästään liittoutuneille

Amerikan Yhdysvallat julistautuivat puolueettomaksi uudessa eurooppalaisessa suursodassa. Sen sympatiat olivat kuitenkin alusta alkaen liittoutuneiden puolella. Syyskuun 21. päivänä Yhdysvaltojen kongressi torjui cash and carry -lain, joka olisi mahdollistanut tavaroiden myynnin sotaakäyviin maihin. Edellytyksenä oli käteinen maksu ja tavaroiden kuljetus ostajamaahan sen omilla aluksilla. Presidentti Franklin D. Roosevelt lähetti lain lokakuussa uudelleen kongressiin, jonka molemmat kamarit hyväksyivät sen. Laki astui voimaan presidentin allekirjoituksella 5.11.

Seuraavaksi Yhdysvallat kielsi omien laivojensa liikenteen Ison-Britannian ja Ranskan rannikoilla. Ne määritettiin 7.11. sotavyöhykkeiksi, alueiksi, joilla amerikkalaislaivojen liikennöinti oli kielletty. Nämä kaksi toimenpidettä estivät Saksaa käytännössä käymästä kauppa Yhdysvaltain kanssa. Sitä vastoin Ison-Britannian mertenherruus mahdollisti liittoutuneiden kaupankäynnin jatkumisen Yhdysvaltain kanssa.

Saksalaisen taistelulaiva Graf Speen tuhoutuminen

Saksalaiset taistelulaivat Graf Spee ja Deutschland hyökkäsivät Atlantilla liittoutuneiden yksittäisiä kauppalaivoja vastaan. Brittiläinen kommodori Henry Harwoodin komentama laivasto-osasto löysi 14.12. taistelulaivan Graf Speen kansainvälisiltä vesiltä Etelä-Amerikan rannikon tuntumasta. Harwoodin laivasto-osastoon kuului kolme kevyttä risteilijää.

Syntyneessä tulitaistelussa saksalaisalus kärsi sellaiset tappiot, että sen päällikkö, kommodori Hans Langsdorff katsoi parhaaksi siirtyä Uruguayn pääkaupungin Montevideon satama-alueelle korjausta varten. Harwoodin laivasto-osasto, jonka aluksista osa oli myös vaurioitunut, jäi odottamaan saksalaisalusta kansainväliselle vesialueelle.

Uruguayn viranomaiset eivät suostuneet saksalaisaluksen kapteenin pyytämään pidennykseen 24 tunnin kansainvälisten sopimusten mukaiseen oleskeluun. Kapteeni sai Saksasta ohjeet upottaa aluksensa. Niin hän tekikin poistuessaan 17.12. Montevideosta. Kolme päivää myöhemmin Langsdorff ampui itsensä.

Britit nousivat saksalaiseen Altmark-alukseen Norjan aluevesillä

Saksalaisalus Altmark karilla norjalaisessa vuonossa 24.2.1940. Ison-Britannian laivasto oli 16.2.19439 vapauttanut laivassa olleet 300 sotavankia. Kuva: Popperfoto/Getty Images.

Taistelulaiva Graf Speen tuhoamien alusten miehistöt oli otettu vangeiksi ja siirretty apualuksena toimineeseen säiliölaivaan. Sen nimi oli Altmark. Alus oli lähtenyt vangit mukanaan kotimatkalle ennen Uruguayn rannikolla tapahtunutta meritaistelua. Aluksen ollessa matkalla Norjan aluevesillä brittiläinen saattajista muodostunut laivasto-osasto havaitsi sen 14.2.

Norjalaisten vastustuksesta huolimatta saattaja HMS Cossack saapui Norjan aluevesille ja ajoi 16.2. Altmarkin vierelle Jössingfjord-nimisessä vuonossa. Brittiläiset merisotilaat nousivat alukseen ja vapauttivat siellä vankeina olleet yli 300 brittiläistä merimiestä.

Todennäköisesti Altmark-episodi myötävaikutti Hitlerin päätökseen vallata Norja. Kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst sai 21.2. Hitleriltä käskyn tehdä Norjan valtaussuunnitelma. Hitlerin käsky Tanskan ja Norjan valtaamisesta Weisung für ”Fall Weserübung” on päivätty 1.3.1940.

Ari Raunio