Länsiliittoutuneet katsoivat tarvitsevansa aikaa

Saksalle 3.9.1939 sodan julistaneet Iso-Britannia ja Ranska eli länsiliittoutuneet katsoivat, etteivät ne olleet riittävän varustautuneita maavoimien sotatoimiin. Ajan saamiseksi asevoimiensa varusteluun länsimaat valitsivat strategiakseen Saksan näännyttämisen merisaarrolla eli kauppasaarrolla.

Kauppasaarron suurimpana murtajana oli Neuvostoliitto, joka ylläpitääkseen ystävällisiä suhteita Saksaan toimitti sille jatkuvasti mm. öljyä ja elintarvikkeita. Saksa ja Neuvostoliitto eivät olleet liittolaisia, vaikka ne olivat solmineet 23.8.1939 keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen ns. Molotov−Ribbentrop-sopimuksen, johon kuului myös salainen lisäpöytäkirja maiden välisestä etupiiristä Euroopassa.

Ruotsi jatkoi rautamalmin myyntiä Saksaan. Sen kuljetukset sujuivat ongelmitta sulan veden aikana Luulajasta Itämeren yli Saksaan. Länsiliittoutuneilla ei ollut mahdollisuutta toimia Itämerellä. Talvella kuljetukset oli suunnattava ensin junalla Kiirunasta Narvikin satamaan ja sieltä laivoilla Saksaan. Tällä reitillä Ison-Britannian laivastolla oli mahdollisuus vaikeuttaa kuljetusten perille pääsyä. Tosin rahtilaivat pyrkivät pysymään Norjan aluevesillä.

Länsiliittoutuneet halusivat välttää avoimen konfliktin Neuvostoliiton kanssa

Länsiliittoutuneet pyrkivät kaikin keinoin välttämään avointa konfliktia Neuvostoliiton kanssa. Toisaalta niiden intressissä oli Neuvostoliiton sitominen sotaan pohjoisessa niin, että sen kyky toimittaa tuotteita ja tavaroita Saksalle heikkenisi.

Liittoutuneita kiinnosti myös Neuvostoliiton sitominen etelässä. Täällä kohteena oli Kaukasus ja erityisesti Bakun öljykentät. Näissä suunnitelmissa kantona kaskessa oli Italia. Se oli julistautunut sotaa käymättömäksi valtioksi Saksan hyökättyä 1.9.1939 Puolaan. Italia oli kuitenkin Saksalle läheinen valtio, joka oli toukokuussa 1939 solminut Saksan kanssa ystävyys- ja liittosopimuksen ns. teräsliiton Saksan kanssa.

Iso-Britannia piti Norjan rannikkoa itselleen elintärkeänä

Suomen ja Neuvostoliiton välisten syksyn 1939 neuvottelujen aikana Ison-Britannian sotakabinetti antoi 21.10. esikuntapäälliköiden komitealle (Chiefs of Staff Committee) tehtäväksi selvittää hyötyjä ja haittoja mahdollisesta virallisesta tai epävirallisesta sodasta Neuvostoliittoa vastaan.

Esikuntapäälliköiden komitean 30.10.1939 päivätyssä raportissa puna-armeijan Ison-Britannian kannalta tärkeinä mahdollisina hyökkäyskohteina olisivat Kiirunan−Jällivaaran ja Narvikin alueet. Norjan rannikko oli Britannian kannalta elintärkeä alue.

Norja oli Pohjoismaista erikoisasemassa. Sille oli jo syyskuussa ilmoitettu, että Iso-Britannia suhtautuisi minkä tahansa valtion Norjaan kohdistuneeseen aggressioon kuten Brittien saaria vastaan tapahtuneeseen hyökkäykseen. Esikuntapäälliköiden komitea ei pitänyt tarpeellisena muuttaa tätä perusasiaa. Muiden maiden sotilaallinen auttaminen ei komitean mukaan olisi mahdollista. Esikuntapäälliköiden komitea pysyi kannassaan vielä 21.11.1939 päivätyssä raportissaan.

Sodan pohjoisessa ajateltiin heikentävän välillisesti myös Saksaa

Esikuntapäälliköiden komitea vastusti käytännössä Ison-Britannian ulkoministeriön hahmotelmaa, jossa Skandinavian maat olisivat sitoneet Neuvostoliiton pohjoiseen. Skandinaviassa olisi Britannian ulkoministeriön mielestä voitu käydä Euroopan suursodan rinnalla toista sotaa, joka olisi sekä kuluttanut Neuvostoliiton voimavaroja että vaikeuttanut strategisten tavaroiden, erityisesti Ruotsin rautamalmin vientiä Saksaan. Äärimmäisessä tapauksessa toiminnan katsottiin voivaan johtaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Britannian ulkoministeriön ajatuksissa päävastuun sodankäynnistä Neuvostoliittoa vastaan kantaisivat Suomen lisäksi sitä tukevat Ruotsi ja Norja. Liittoutuneet tukisivat näitä maita salaa. Suunnitelmaan sisältyi myös Ruotsille ja Norjalle annettavat takuut Saksan hyökkäyksen varalle.

Länsiliittoutuneet suhtautuivat aluksi varauksellisesti talvisotaan

Neuvostoliiton hyökättyä 17.9. Puolaan sen suvereniteetin ”eurooppalaisen valtion hyökkäykseltä” taanneet Iso-Britannia ja Ranska pysyivät varsin passiivisina. Julkisuuteen passiivisuutta selitettiin sillä, että Puolalle oli annettu takuut eurooppalaisen valtion hyökkäyksen varalta.

Puna-armeijan hyökkäys 30.11.1939 Suomeen oli ilmeisesti yllätys Ison-Britannian hallitukselle. Sen pohtiessa mahdollisia vastatoimiaan arviointien yhtenä peruslähtökohtana oli se, että oli vältettävä sotaa Neuvostoliittoa vastaan.

Sotakabinetin 2.12. istunnon pöytäkirjassa todettiin: ”Venäjään kohdistunut suuttumus tulee maassamme todennäköisesti kasvamaan ja saattaa olla poliittisesti vaikea välttää Venäjän Suomessa aloittaman toiminnan tuomitsemista huomioon ottaen, että se muistuttaa Saksan hyökkäystä Puolaan”.

Lyhyt sota olisi estänyt voimakkaan yleisen mielipiteen nousemisen Suomen puolesta. Lyhyttä sotaa ennusti mm. englantilainen iltapäivälehti Evening Standard, joka kirjoitti 2.12., että Suomen päämaja oli edellisenä päivänä antanut ensimmäisen ja viimeisen tilannetiedotuksen.

Ison-Britannian ja Ranskan periaatepäätös Suomen auttamisesta

Ranskassa yleinen suuttumus oli alkuhämmennyksen jälkeen ilmeisesti vieläkin suurempaa. Ranskan eduskunnassa pääministeri Éduord Daladier`n hallitusta painostettiin jatkuvasti auttamaan Suomea. Sekä Ranska että Iso-Britannia tukivat 14.12. Kansainliiton neuvostossa päätöslauselmaa, jolla Neuvostoliitto erotettiin järjestöstä.

Ranska ehdotti Isolle-Britannialle jo saman päivän iltana yhteistyötä Suomen auttamiseksi. Ison-Britannian ulkoministeri, lordi Halifax arvioi 15.12., ettei Ruotsilla tai Norjalla ollut välitöntä vaaraa Neuvostoliiton eikä Saksan taholta niin kauan kuin Suomi kestäisi. Hän pitikin liittoutuneiden kannalta edullisena Suomen auttamista. Se olisi tehokas tapa estää Neuvostoliiton pääsy Atlantille. Meriministeri Winston Churchill näki Suomen auttamisen tarjoavan hyvän mahdollisuuden katkaista Ruotsin malmikuljetukset Saksaan.

Suomen auttamista käsiteltiin 19.12. liittoutuneiden ylimmän neuvoston kokouksessa Pariisissa. Auttamisesta oltiin yhtä mieltä. Avun muoto jäi vielä avoimeksi. Sen suunnitteluvastuu oli molempien maiden esikuntapäälliköiden muodostaman komitean tehtävä.

Ranska ja Iso-Britannia neuvottelivat kumpikin erikseen avusta

Keskinäisestä koordinaatiosta huolimatta sekä poliittiset että sotilaalliset tiedot mahdollisesta avusta välitettiin Suomeen molempien maiden omien diplomaattien ja sotilasedustajien kautta. Suomen puolelta tietoja penäsi asemapaikkojensa hallituksilta lähettiläs G. A. Gripenberg Lontoossa ja lähettiläs Harri Holma Pariisissa. Helsingissä hallituksen edustajat saivat tietoja Ison-Britannian lähettiläältä T. M. Snowlta ja Ranskan lähettiläältä Charles Magnyltä.

Ilmeisesti Ison-Britannian ja Ranskan hallitukset olivat tyytymättömiä lähettiläidensä kykyyn välittää tietoa. Iso-Britannia vaihtoi helmikuun lopulla lähettiläänsä. Uusi lähettiläs oli Gordon Vereker. Ranska kyllästyi omaan lähettiläänsä helmikuun lopulla. Magny kävi jäähyväiskäynnillä ulkoasiainministeri Tannerin luona 29.2.

Molemmat maat lähettivät Suomen päämajaan oman sotilasedustajansa. He kävivät keskusteluja myös ylipäällikön, sotamarsalkka Mannerheimin kanssa. Ison-Britannian sotilasedustajana oli prikaatikenraali C. A. Ling ja Ranskan everstiluutnantti Jean Ganeval.

Keskustelut kahden maan edustajien kanssa mahdollisesta liittoutuneiden sotilaallisesta operaatiosta Skandinaviassa osoittautuivat Suomen näkökulmasta ristiriitaisiksi. Informaatio ei kaikilta osin ollut yhdenmukaista. Talvisodan alkupuolella molemmat maat myivät Suomelle ilman keskinäistä koordinointia jonkin verran sotamateriaalia. Myöhemmin Suomi osoitti omia toiveitaan sotamateriaalista molemmille maille yhdessä. Lopullisen materiaalin toimittamispäätöksen teki kuitenkin se valtio, josta aseet oli tarkoitus toimittaa.

Suomen sotilaallinen auttaminen muutti liittoutuneiden strategiaa

Esikuntapäälliköt olivat 31.12. jättämässään raportissa valmiita muuttamaan länsiliittoutuneiden strategiaa. Offensiivin aloittamista Skandinaviassa pidettiin suurena strategisena muutoksena. Tähän saakka strategiana oli olla maalla ja ilmassa puolustuksessa  siihen saakka, kunnes sotavarustus katsottaisiin Saksaan vastaan riittäväksi. Suunnitteilla olevan hyökkäysoperaation katsottiin voivan osoittautua liittoutuneille ratkaisevaksi menestykseksi.

Ranska kannatti meri- ja maihinnousuoperaatiota Petsamoon

Suomi esitti länsiliittoutuneille laivasto-operaatiota Petsamoa vastaan. Liittoutuneiden näkyvän roolin hämärtämiseksi operaatio olisi pitänyt suorittaa lähinnä länteen päässeillä Puolan laivaston aluksilla. Ranska innostui asiasta. Ranskan suunnitelmissa ylläpidettiin maihinnousuoperaatiota Petsamoon koko tammikuun ajan.

Iso-Britannia suhtautui ajatukseen alusta alkaen kielteisesti. Se pysyi järkähtämättä kannassaan, jonka mukaan liittoutuneiden oli noustava maihin Narvikissa ja sieltä edettävä rautateitse Pohjanlahdelle ja sieltä edelleen Suomeen. Yhteyksien turvaamiseen liittyen saataisiin haltuun myös Ruotsin malmikentät Kiirunassa.

Liittoutuneiden esikuntapäälliköt käsittelivät joukkojen lähettämistä Suomeen kokouksessaan Pariisissa 31.1.−1.2. Ranska ajoi vielä tässä vaiheessa hyökkäystä Petsamon kautta. Iso-Britannia pysyi torjuvalla kannalla. Heiden mielestään sotilaat oli lähetettävä Suomeen Norjan ja Ruotsin kautta eli ensin laivoilla Narvikiin ja sitten junilla Kiirunan kautta Pohjanlahden rantaan ja sieltä edelleen Pohjois-Suomeen.

Liittoutuneet päättivät sotilaallisesta avusta kokouksessaan 5.2.

Pariisissa pidetyssä liittoutuneiden ylimmän neuvoston eli sodanjohdon kokouksessa tehtiin lopullinen päätös joukkojen lähettämisestä Suomeen. Ranskan pääministeri Daladier oli jo ennen kokousta luopunut Petsamon suunnasta. Hänen mielestään Ison-Britannian kannattama Narvikin−Pohjanlahden operaatio oli suursodan kannalta parempi. Operaatiolla saavutettaisiin kaksi tavoitetta; Suomen auttaminen ja Ruotsin malmikenttien haltuunotto.

Sotilaallisella avulla oli kaksi tavoitetta

Länsiliittoutuneiden johtajat hyväksyivät myös sotilaallisen suunnitelman, jonka mukaan merkittävä osa joukoista sitoutuisi yhteyksien turvaamiseen mahdolliselta saksalaisten hyökkäykseltä Norjassa ja Ruotsissa. Rautatieyhteyttä turvattaessa voitaisiin ottaa haltuun Kiirunan malmikentät. Suomeen saakka kuljetettavia joukkoja käytettäisiin päätöksen mukaan Pohjois-Suomessa. Tältä osin päätös oli Suomen kannalta huono, uusia vereksiä joukkoja olisi tarvittu nimenomaan Karjalan kannaksella.

Puna-armeijan joukot olivat Kannaksella siirtyneet yli kuukauden kestäneen asemasotakauden jälkeen 1.2. hyökkäykseen. Päämajassa tulkittiin suurhyökkäyksen alkaneen. Kyseessä oli kuitenkin vasta läpimurtohyökkäystä valmistelevat hyökkäykset. Varsinainen suurhyökkäys Karjalan kannaksella alkoi 11.2.

Ongelmana Ruotsin ja Norjan kielteinen kanta kauttakulkuun

Sotilaallisen suunnitelman suurimpana ongelmana olivat edelleenkin Ruotsi ja Norja. Ne olivat jo kolmesti torjuneet liittoutuneiden pyynnöt joukkojensa kauttakulkuoikeudesta. Nyt päätettiin vaatia Ruotsilta ja Norjalta kauttakulkuoikeutta. Suomen oli tehtävä virallinen avunpyyntö maaliskuun 1. päivään mennessä. Sen perusteella voitaisiin vedota Kansainliiton päätöslauselmaan 14.12.1939, jossa jäsenmaita kehotettiin auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Suomea.

Liittoutuneet jättivät 20.1. Ruotsille ja Norjalle kolmannet noottinsa koskien joukkojensa kauttakuljetusta Suomeen. Vastaukset olivat jälleen kieltävät, kuten Ison-Britannian maaliskuun alussa lähettämään neljänteen noottiin.

Maaliskuussa Iso-Britannian sotakabinetti oli periaatteessa valmis joukkojen lähettämiseen ilman Ruotsin ja Norjan suoranaista suostumusta. Tavoitteena oli kuitenkin välttää sotatoimia näiden maiden joukkoja vastaan. Virallisen kieltävän vastauksen lisäksi Ruotsi antoi länsivaltojen ymmärtää, että se niiden tunkeutuessa Ruotsiin hävittäisi ja purkaisi alueellaan Kiirunan ja Narvikin välisen rautatien.

Ruotsi pysyi kielteisellä kannallaan liittoutuneiden joukkojen kauttakulkuun

Suomen poliittinen johto sai ensimmäiset tiedot liittoutuneiden ylimmän neuvoston päätöksistä 7.2. Ulkoministeri Tanner käytti näitä tietoja Ruotsin painostamiseen tavatessaan 13.2. Ruotsin ulkoasiainministeri Güntherin ja pääministeri Hanssonin Tukholmassa. Molemmat torjuivat kategorisesti esityksen Ruotsin vakituisten joukkojen lähettämisen Suomeen ja ilmoittivat myös kielteisen kantansa länsimaisten joukkojen läpikulkuun.

Iso-Britannia vastasi operaation suunnittelusta

Liittoutuneiden sotilaallisen avun suunnitteluvastuu oli Isolla-Britannialla. Molemmat maat vastaisivat kuitenkin omien joukkojensa kuljetuksesta. Puolalaiset joukot kuljetettaisiin ranskalaisten mukana. Englantilaisten operaatiosuunnitelman mukaan ensimmäiset laivat lähtisivät liikkeelle 12.3. Ranska oli aloittanut jo tammikuun puolivälissä Suomeen lähetettävien joukkojen kokoamisen. Ison-Britannian joukoista osa oli sellaisia, jotka oli alun perin suunniteltu lähetettäväksi Ranskaan.

Puolan pakolaishallitus halusi vahvistaa asemaansa

Puolan pakolaishallitus, joka oli Ranskan Angerissa, perusteli joukkojensa lähettämistä mm. sillä, että puolalaisten joukot Suomessa olisivat elävänä todisteena Puolan olemassaolosta. Joukot taistelisivat liittoutuneiden rintamassa ja vahvistaisivat Puolan asemaa liittoutuneiden maiden joukossa.

Tieto Suomen rauhantunnusteluista lisäsi liittoutuneiden aktiivisuutta

Operaation suunnitteluvastuun lisäksi briteille kuului yhteydenpitovastuu Suomeen. Ranska oli kuitenkin tiiviissä yhteydessä Suomen hallituksen edustajien kanssa. Tiedot Suomen rauhantunnusteluista lisäsi Ranskan hallituksen toimeliaisuutta. Britit joutuivatkin ajoittain korjaamaan ranskalaisten Suomelle antamia tietoja mm. joukkojen määrästä ja niiden kuljetusten aikataulusta. Britit olivat ranskalaisten kanssa siitä samaa mieltä, että Suomen irtautuminen sodasta olisi suuri tappio länsiliittoutuneille.

Iso-Britannia oli 1.3. pidetyssä sotakabinetin kokouksessa valmis lähettämään Suomeen puolet sen pyytämästä sadasta pommikoneesta. Myöhemmin päätöstä tarkennettiin siten, että lähettäminen edellytti Suomelta virallista länsimaisen avun pyytämistä.

Hallitus horjui länsimaisen avun ja rauhanneuvottelujen välillä

Sekä liittoutuneet että Neuvostoliitto painostivat Suomen hallitusta tekemään oman päätöksensä. Suomelle annettiin määräaikoja, jolloin sen oli ilmoitettava kantansa. Määräaikojen mentyä asetettiin uudet määräajat.

Hallituksen näkemyksen mukaan Neuvostoliiton ehdot rauhanneuvotteluille olivat kohtuuttomat. Länsiavun saanti näytti epävarmalta Norjan ja Ruotsin kieltäessä kauttakulun. Joukkojen ehtiminen ajoissa Suomeen näytti kovin epävarmalta. Lisäksi Ison-Britannian ja Ranskan edustajien esittämät luvut joukkojen määrästä poikkesivat toisistaan. Kolmantena arvaamattomana tekijänä oli Suomen rintaman kestävyys Karjalan kannaksella. Rintamatiedot sieltä olivat huolestuttavia.

Karjalan kannaksella taisteltiin jo kolmannella ja samalla viimeisellä linjalla

Ylipäällikkö oli 15.2. antanut Länsi-Kannaksen joukoille luvan vetäytyä Mannerheim-linjalta Viipurin kaakkoispuolelle ns. väliasemaan. Sieltä joukot irrotettiin 27.2. illalla ns. taka-asemaan, joka Kannaksella kulki Viipurista Talin kautta Vuokselle.

Maaliskuun alkaessa taisteluja käytiin siis jo Suomen toiseksi suurimman kaupungin Viipurin hallinnasta. Puna-armeijan joukkojen hyökkäys jäätyneen Viipurinlahden yli aiheutti uusia kriisejä Kannaksen puolustukselle. Vihollisen Viipurinlahden pohjoisrannalle päässeet joukot katkaisivat Viipurin ja Haminan välisen maantien Säkkijärven itäpuolelta. Sillanpää tuntui päivä päivältä kasvavan kaikista vastatoimista huolimatta.

Itä-Kannaksella Puna-armeijan joukot olivat pyrkimässä puolustajien selustaan ottamalla Äyräpään harjut haltuunsa ja hyökkäämällä Vuoksen yli Vuosalmella. Vuoksen−Suvannon−Taipaleen vesistölinjalla kulkevan pääaseman joukoista Vuosalmelle siirretyt joukot onnistuivat toistaiseksi pitämään vihollisen valtaamaan sillanpään pienenä.

Suomen hallitus valitsi rauhanneuvottelut

Suomen hallituksen horjunta kahden eri vaihtoehdon, länsimaisen avun ja rauhanneuvottelujen välillä päättyi lopullisesti 5.3. Hallitus päätti lähettää neuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan. Se solmi Neuvostoliiton kanssa Suomelle ankaran rauhan 12.3. iltayöstä. Tuli lakkasi rintamille 13.3. kello 11.00 Suomen aikaa.

Liittoutuneet pettyivät Suomen solmimaan rauhansopimukseen

Länsiliittoutuneet pitivät Moskovan rauhansopimusta suurena tappiona. Katkeruuttaan ne osoittivat puhumalla Suomen antautumisesta. Termi on vieläkin käytössä osassa länsimaista toisen maailmansodan historiantutkimusta.

Iso-Britannia ja Ranska käännyttivät Suomeen matkalla olleet sotatarvikekuljetukset ja vaativat Suomea myös palauttamaan maahan jo saapuneet aseet. Asiassa päädyttiin kompromissiin. Kaikkia lännestä ostettuja sotatarvikkeita ei tarvinnut palauttaa.

Talvisodan ankara rauha määritti Suomen aseman toisessa maailmansodassa. Suomi sijoittui länsiliittoutuneiden ulkopuolelle. Ruotsin asenteen pysyessä ennallaan Suomen vaihtoehdoiksi jäivät Saksa tai Neuvostoliitto.

Ari Raunio