Neuvostoliitto torjui joulukuussa neuvottelut Suomen hallituksen kanssa

Neuvostoliitto torjui joulukuussa kaikki tarjoukset rauhan välittämisestä Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä. Viimeksi mainittu perusteli kantaansa sillä, että se oli tehnyt avunanto- ja ystävyyssopimuksen Suomen kansanhallituksen eli ns. Kuusisen hallituksen kanssa.

Puna-armeijan hyökkäys Karjalan kannaksella oli pysäytetty joulukuun lopulla. Tammikuussa Suomen-vastaisen rintaman joukot kaksinkertaistettiin. Kannaksella joukkojen määrä kolminkertaistettiin.

Virallinen Saksa ei halunnut toimia välittäjänä

Suomi pyysi heti sodan alettua Yhdysvaltoja välittäjäksi. Maa tekikin välitystarjouksen, mutta Neuvostoliitto torjui sen. Nyt Suomen hallitus kääntyi Saksan puoleen. Saksan Suomessa ollut lähettiläs Wipert von Blücher oli halukkaampi kuin hallituksensa auttamaan isäntämaataan. Hänen raporttinsa tukeutuen Saksan Moskovan-suurlähettiläs, kreivi F. W. von der Schulenburg tiedusteli 7.1. Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaarilta V. M. Molotovilta Neuvostoliiton suhtautumista Suomen epäviralliseen neuvottelutarjoukseen. Molotov totesi sen olevan liian myöhäistä.

Saksan johtaja, valtakunnankansleri Adolf Hitler kielsi alaisiaan toimimasta millään tavoin välittäjinä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä sodassa. Todellisuudessa Saksan valtakunnan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop oli ilmaissut maan lähettiläille saman jo ennen talvisodan alkua. Wipert von Blücher oli erikseen saanut hyvissä ajoin tiedon, ettei Suomi kuulunut Saksan etupiiriin.

Wuolijoki ja Kollontai aloittivat 10.1. tapaamiset Tukholmassa

Neuvostoliiton neuvotteluvalmiutta koskevaa ilmoitusta olivat edeltäneet Tukholmassa käydyt epäviralliset keskustelut Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. Ne aloitti Tannerin luvalla 10.1. vasemmistolainen kirjailija Hella Wuolijoki. Myöhemmin 21.2. Suomen Tukholman väliaikaista asiainhoitajaa Eljas Erkkoa tuli asian tiimoilta tapaamaan kaksi Neuvostoliiton hallituksen lähettämää edustajaa. Toinen oli suomalaisten entinen tuttu Boris Jartsev, oikealta nimeltään Boris A. Rybkin.

Neuvostoliitto hyväksyi 29.1. Suomen hallituksen neuvotteluosapuoleksi

Talvisodan pääministeri Risto Ryti ja ulkoasiainministeri Väinö Tanner. SA-kuva.

Tammikuun lopulla alkoi Baltian diplomaattipiireissä tihkua Suomen edustajille tietoja, joiden mukaan Neuvostoliitto olisi valmis käymään keskusteluja Suomen hallituksen kanssa. Tammikuun 29. päivänä Neuvostoliitto ilmoitti Ruotsin hallitukselle rauhanmahdollisuuksista. Tiedon välitti 29.1. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollontai tavatessaan Ruotsin ulkoasianministerin Christian Güntherin. Seuraavana päivänä ulkoasiainministeri Väinö Tanner sai tiedon, jonka mukaan Neuvostoliiton hallitus piti mahdollisena sopimusta Rytin−Tannerin hallituksen kanssa.

Ennen mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamista Suomen oli suostuttava tiettyihin alueluovutuksiin. Ruotsista välitettyyn viestiin sisältyi myös Neuvostohallituksen ilmoitus, ettei sen Kuusisen hallitukselle antamat lupaukset koskeneet Suomen hallitusta.

Stalin halusi välttää sotaa länsimaita vastaan

Syytä Neuvostoliiton johdon asenteen muuttumiseen voidaan vain päätellä. Ensi käden arkistolähteitä ei ole. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu oli tehokas. Tiedot länsivaltojen vuoden 1939 lopulla tekemästä päätöksestä valmistautua auttamaa Suomea sotilaallisesti oli jo tammikuussa neuvostojohdolla. Ilmoitus neuvotteluvalmiudesta annettiin vain kaksi päivää ennen puna-armeijan Karjalan kannaksen suurhyökkäystä valmistavien hyökkäysten alkua. Oliko ajatuksena se, että ellei sotilaalliseen ratkaisuun päästäisi riittävän ajoissa, tehtäisiin poliittinen ratkaisu

Lontoon Neuvostoliiton suurlähettiläs Maiski vakuutti Suomen säilyvän

Neuvostoliiton Lontoon-suurlähettiläs Ivan Maiski kävi ensimmäisen kerran talvisodan alkamisen jälkeen juuri 1.2.1940 tapaamassa Ison-Britannian ulkoministeriön alivaltiosihteeriä R. A. Butleria. Saman päivänä alkoi puna-armeijan Karjalan kannaksen suurhyökkäyksen valmistavat hyökkäykset. Maiski vakuutti Butlerille, ettei Neuvostoliitolla ollut aikomuksia liittää Suomea itseensä. Lisäksi Maiski kertoi, ettei Neuvostoliitolla ollut vaatimuksia Ruotsiin ja Norjaan, vaan toivoi maiden pysyvän puolueettomina.

Ulkoministeri Tanner tapasi Kollontain Tukholmassa

Tanner kävi helmikuussa useita kertoja Tukholmassa ja tapasi niiden aikana myös Kollontain, jolle Tanner esitti näkemyksiä Suomen mahdollisista alueluovutuksista. Tanner esimerkiksi tarjosi Hankoniemen sijaan Jussarön saarta. Moskovan torjuttua Suomen tarjoukset riittämättöminä Tanner tiedusteli Neuvostoliiton vaatimuksia. Moskovan 13.2. esittämät vaatimukset olivat järkytys suomalaisille. Hankoniemen lisäksi Moskova vaati mm. Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan.

Ankarat vaatimukset eivät pehmentäneet  Ruotsin asennetta

Samalla matkalla Ruotsi ilmoitti Tannerille jälleen kerran, ettei se osallistuisi sotaan vakinaisen väen joukoilla eikä sallisi liittoutuneiden joukkojen kauttakulkua alueensa kautta Suomeen. Tanner palasi Suomeen. Uutiset Karjalan kannaksen rintamalta olivat huonot. Puna-armeijan joukot olivat 11.2. aloittamallaan suurhyökkäyksellä päässeet Mannerheim-linjalla sisäänmurtoon, joka oli laajenemassa läpimurroksi. Ylipäällikkö päätti 15.2. Länsi-Kannaksen joukkojen irrottamisesta Mannerheim-linjalta ja vetäytymisestä Viipurin kaakkoispuolelle ns. väliasemaan.

Länsimainen sotilaallinen apu vai katkera rauha?

Tanner kertoi 25.2. hallituksen kokouksessa Neuvostoliiton alustavat rauhanehdot. Hänen mukaansa Suomen vaihtoehdot olivat joko aloittaa neuvottelut rauhasta tai jatkaa sotaa länsimaiden sotilaallisen avun turvin. Sen saapuminen Suomeen olisi kuitenkin riippuvainen Ruotsin suhtautumisesta joukkojen kauttakulkuun. Moni hallituksen jäsen uskoi vielä olevan toivoa kolmanteenkin vaihtoehtoon, Ruotsin joukkojen Suomeen lähettämiseen.

Hallituksessa toivottiin vielä Ruotsin osallistumista sotaan

Ulkoministeri Tanner lähetettiin vielä Tukholmaan selvittämään tilannetta. Ruotsi pysyi 27.2. keskusteluissa torjuvalla kannalla niin omien joukkojensa Suomeen lähettämiseen kuin länsimaisten joukkojen kauttakulkuunkin. Hansson dramatisoi kielteistä suhtautumistaan kauttakulkuun toteamalla, että jos länsivallat pyrkisivät sen alueen kautta Suomeen, Ruotsi joutuisi Neuvostoliiton rinnalla sotaan Suomea vastaan.

Neuvostoliiton uhkavaatimuksen takaraja oli 1.3.

Seuraavana päivänä Günther välitti Tannerille Neuvostoliiton ultimaatumin. Suomen oli viimeistään 1.3. ilmoitettava, suostuuko se rauhanneuvottelujen ennakkoehtoihin. Suomi ei vastannut määräaikaan mennessä. Neuvotteluyhteys ei ollut kuitenkaan lopullisesti katkennut.

Länsimaat vaativat virallista sotilaallisen avun pyyntöä

Myös länsimaat olivat asettaneet Suomen avunpyynnön esittämiselle ehdottomia takarajoja. Suomelta vaadittiin virallinen sotilaallisen avun pyyntö. Sillä olisi voitu kytkeä sotilasretkikunnan lähettäminen Skandinaviaan Kansainliiton päätöslauselmaan jäsenvaltioiden velvollisuudesta auttaa Suomea. Suomen virallisella avunpyynnöllä olisi voitu painostaa myös Ruotsia ja Norjaa.

Hallitus päätti lähettää rauhanneuvottelijat Moskovaan

Hallitus päätti 5.3. aloittaa rauhanneuvottelut. Moskova ilmoitti olevansa valmis ottamaan vastaan neuvottelijat. Neuvottelukuntaan nimitettiin 6.3. pääministeri Risto Ryti, salkuton ministeri J. K. Paasikivi, kansanedustaja Väinö Voionmaa ja teollisuusjohtaja, kenraalimajuri Rudolf Walden. Viimeksi mainittu oli sotamarsalkka Mannerheimin luottohenkilö. Voionmaa edusti valtuuskunnassa lähinnä sosiaalidemokraattista puoluetta.

Neuvostoliiton rauhanehdot olivat ennakkoehtoja tiukemmat

Suomen neuvotteluvaltuuskunnalla oli ensimmäinen tapaaminen Moskovassa 8.3. illalla. Neuvostoliitto esitti omat ehtonsa rauhalle. Ne olivat kiristyneet neuvottelujen ennakkoehdoista. Uusina Neuvostoliiton vaatimuksina olivat Sallan ja Kuusamon alueiden osittainen luovuttaminen. Petsamon alueelta oli luovutettava Kalastajasaarennon Suomelle kuulunut osa. Hankoniemen vuokra-alue oli ennakkoehtoja laajempi. Raja Karjalan kannasta ja Laatokan Karjalaa vasten vaikutti ennakkoehtoja epäedullisemmalta. Uusi erikoinen vaatimus oli rautatien rakentaminen Kemijärven ja Märkäjärven välille. Rata yhdistyisi rajalla venäläisten Kantalahden ja Sallan välille rakenteilla olevaan rautatiehen.

Hallitus pyysi sotilasjohdolta tilannearviota

Kiristyneet ehdot olivat neuvottelijoille ja Suomen hallitukselle järkytys. Näytti siltä, ettei vaihtoehtoja ollut. Ylipäälliköltä kysyttiin taas kerran tilannearviota. Hän oli horjunut länsimaiden avun ja ankaran rauhan välillä. Mannerheim antoi 9.3. hallituksen pyytämän kirjallisen tilanneselvityksen. Sen oli kirjoittanut Kannaksen Armeijan komentaja, jääkäriupseeri, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.

Rintamatilanne näytti jo 9.3. lohduttomalta

Tilanneselvityksen mukaan rintama Karjalan kannaksella pystyttiin pitämään joitakin päiviä parhaassa tapauksessa joitakin viikkoja. Heinrichs viittasi lausunnossaan alaisiltaan komentajilta pyytämiinsä lausuntoihin. Lausuntojen antajat olivat: Viipurinlahden pohjoisrannan puolustuksesta vastannut Rannikkoryhmän komentaja, jääkäriupseeri, kenraaliluutnantti K. L. Oesch, Länsi-Kannaksen (Viipurin−Vuoksen välinen rintama) puolustuksesta vastannut jääkäriupseeri, kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja Itä-Kannaksen (Vuosalmen−Taipaleen välinen rintama) puolustuksesta vastannut jääkäriupseeri, kenraalimajuri Paavo Talvela.

Ylipäällikkö piti 11.3. rauhaa ainoana mahdollisuutena

Kaksi päivää myöhemmin Mannerheim näki ainoana mahdollisuutena suostumisen ankariin rauhan ehtoihin. Se ilmenee hänen hallitukselle 11.3. tekemästä esityksestä Moskovan neuvottelijoille lähetettäväksi sähkeeksi: ”… tilanne rintamalla on vakava, Sotatoimien jatkuminen johtaa yhä jatkuvaan heikkenemiseen. Luopuminen Viipurista on muutamien päivien kysymys. Menestyksellistä puolustautumista kuukauden aikana ei voida taata ja tarjottu apu voi saapua vasta 5 viikon kuluttua, edellyttäen, että kauttakulkuun saadaan lupa. Ellei tämä onnistuisi, tulee kysymykseen ankarammat ehdot ja suuremmat alueluovutukset.”

Hallitus valtuutti 12.3. neuvottelijat allekirjoittamaan rauhansopimuksen

Hallitus valtuutti istunnossaan 12.3. Suomen Moskovan rauhanneuvotteluvaltuuskunnan allekirjoittamaan rauhansopimuksen. Se tapahtui iltayöstä. Tuli rintamilla lakkasi sopimuksen mukaan 13.3. kello 11.00. Kaksi hallituksen ministeriä vastusti rauhansopimusta. He olivat puolustusministeri Juho Niukkanen ja opetusministeri Uuno Hannula.

Ulkoasiainministeri Väinö Tanner piti radiopuheen 13.3. kello 12.00

Väinö Tanner pitämässä radiopuhetta 13.3.1940. SA-kuva.

Tunti rauhan voimaan astumisen jälkeen ulkoasiainministeri Väinö Tanner piti yleisradiossa 13.3.1940 kello 12 puheen. Hän aloitti sen uutisluontaisella tiedonannolla Moskovan rauhanneuvotteluista. Neuvottelujen luonne kävi selväksi Tannerin valitsemissa sanamuodoissa: ”Tiistaina kuluvan maaliskuun 12. päivänä pidettiin Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen kokous, jossa rauhansopimuksen teksti esitettiin Suomen valtuutetuille …”. Tiedonannossa Tanner mm. kävi läpi Neuvostoliitolle luovutettavat alueet ja vetäytymisaikataulun niiltä.

Tiedonannon jälkeen pitämässään puheessaan Tanner kävi läpi sodan taustat, keskeisemmät sodan poliittiset tapahtumat ja syyt rauhan solmimiseen. Tanner totesi länsiliittoutuneiden Iso-Britannian ja Ranskan olleen valmiitta auttamaan Suomea sotilaallisesti. Sotavoimien perille tulo Suomeen näytti kuitenkin mahdottomalta. Ainoa käytettävissä oleva reitti Suomeen kulki Norjan ja Ruotsin kautta.

Nämä maat olivat jo aikaisemmin torjuneet sotilaallisen avun antamisen Suomelle vedoten puolueettomuutensa. Puolueettomuuteensa vedoten ne kieltäytyivät sallimasta länsivaltojen Suomelle tarjoamaan sotilaalliseen apuun sisältyvien joukkojen kauttakulun alueidensa kautta.

Suomi oli pieni maa, joka ei voinut loputtomiin käydä taistelua yksin suurvaltaa vastaan. Neuvostoliiton ankarista rauhan ehdoista huolimatta hallitus katsoi taistelun jatkamista parempana vaihtoehtona rauhaa: ”niin kauan kuin vastustuskykymme on murtumaton.”

Eduskunta hyväksyi rauhansopimuksen 15.3.

Eduskunnalla ei ollut tosiasiallista mahdollisuutta osallistua rauhansopimuksen käsittelyyn. Se pääsi käsittelemään rauhansopimusta vasta kun se oli jo allekirjoitettu. Rauhansopimuksen käsittely eduskunnassa alkoi 15.3. Samana päivänä pidetyn kolmannen käsittelyn äänestyksessä rauhansopimuksen hyväksymisen kannalla oli 145 edustajaa ja vastaan kolme. Tyhjää äänesti yhdeksän edustajaa ja poissa oli 42.

Talvisodan hallitus jätti eronpyyntönsä 27.3.1940

Rytin hallitus jätti 27.3.1940 paikkansa täytettäväksi. Pääosa talvisodan hallituksen jäsenistä jatkoi Rytin johdolla muodostetussa uudessa hallituksessa. Niukkasen ja Hannulan lisäksi hallituksesta jäivät pois Moskovaan lähettilääksi siirtyvä J. K. Paasikivi ja oikeusministeri J. O. Söderhjelm. Rytin edellisen hallituksen ulkoministeri Väinö Tanner tuli uuden hallituksen kansanhuoltoministeriksi. Uudeksi ulkoministeriksi tuli pankinjohtaja, entinen professori Rolf Witting.

Ari Raunio