Suomen tavoitteena oli sodanaikainen puolueettomuus

Kun Ruotsin kanssa käyty kiista Ahvenanmaasta oli 1921 ratkennut Kansainliiton myötävaikutuksella Suomen eduksi, ainoaksi mahdolliseksi viholliseksi jäi Neuvostoliitto.

Puolustuslaitosta kehitettiin koko maailmansotien välisen ajan torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä. Kaikissa arvioissa oli lähtökohtana se, ettei Suomi kestäisi yksin sotaa pitkään Neuvostoliittoa vastaan, vaan tarvitsisi kansainvälistä apua.

Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen lisäksi arvioitiin sodan mahdollisuutta Itämeren piirissä. Suomen pyrkimyksenä olisi tällöin pysyä puolueettomana. Ensi vaiheessa Suomen puolueettomuuden loukkaukset kohdistuisivat Etelä-Suomen rannikolle. Aluksi korostettiin pelkästään sotilaallisen puolustuskyvyn luomaa uskottavuutta. Myöhemmin kiinnitettiin huomiota myös poliittiseen uskottavuuteen.

Suomi valmistautui Neuvostoliiton hyökkäykseen

Suomessa muokattiin puolustusjärjestelmää koko 1930-luvun ajan vastaamaan Neuvostoliiton kasvavaan sotilaalliseen uhkaan. Lähtökohtana oli, että Neuvostoliitto voisi hyökätä Suomeen ylivoimaisilla maa-, meri- ja ilmavoimilla. Päähyökkäys tapahtuisi kuitenkin maavoimilla, joita ilmavoimat ja erityisesti avovesikautena myös merivoimat avustaisivat. Pahin uhkakuva oli puna-armeijan yllätyshyökkäys.

Talvisodan alkaessa Suomella oli lähes valmiina lainsäädäntö sodan olosuhteiden varalle. Se oli monipuolinen ja siinä säädettiin mm. kansalaisten velvollisuuksista sotatilan aikana. Sotilaallinen puolustuskyky oli Skandinavian maihin verrattuna hyvä, joskin riittämätön sotaan yksin suurvaltaa vastaan.

Talvisodan ylipäällikkö valmistautui tehtäväänsä vuodesta 1931

Tasavallan presidentti Kyösti Kallio ja tuleva ylipäällikkö sotamarsalkka Gustaf Mannerheim Suomen Punaisen Ristin kirkkokonsertissa 1.11.1939. SA-kuva.

Yhtenä erikoisuutena Suomen puolustusvalmisteluissa oli se, että jo vuonna 1931 silloinen ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim nimitettiin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Puolustusneuvoston tehtävänä oli määrittää suuntaviivat sodan ajan puolustusvoimien kehittämiselle. Presidentti Pehr-Evind Svinhufvudin (1931−37) tekemään nimitykseen liittyi aluksi julkisuudelta salattu ajatus presidentille kuuluvien ylipäällikön tehtävien luovuttamisesta sodan syttyessä Mannerheimille. Presidentti Kyösti Kallio (1937−40) hyväksyi edeltäjänsä ratkaisun. Tuleva ylipäällikkö saattoi näin valmistautua vaativaan tehtäväänsä kahdeksan vuoden ajan.

Sodassa Neuvostoliittoa vastaan arvioitiin tarvittavan länsimaiden apua

Suomen yleisesikunnassa mahdollinen sota Neuvostoliittoa vastaan nähtiin lähinnä osana eurooppalaista sotaa. Sotilasjohto piti puolustustaistelujen päämääränä pitkäaikaista vastarintaa, jolla luotaisiin edellytykset muiden valtioiden osallistumiselle Suomen puolustamiseen.

Poliittiset ponnistelut kansainvälisen avun saamiseksi mahdollisen sodan syttyessä olivat talvisodan alkaessa vielä pahasti kesken. Pääministeri T. M. Kivimäen hallitus antoi joulukuussa 1935 eduskunnalle julkilausuman, jossa ilmoitettiin Suomen kannattavan pohjoismaista puolueettomuutta.

Suomi irtisanoutui Kansainliiton 16. artiklan mukaisista pakotteista

Euroopan pienistä puolueettomista maista Ruotsi, Tanska, Norja, Belgia, Hollanti ja Luxemburg olivat 1930 solmineet Oslossa lähinnä tulli- ja kauppasuhteita koskevan sopimuksen. Maiden tavoitteena oli turvata puolueettomuutensa mahdollisen sodan aikana. Suomi liittyi 1933 näihin ns. Oslo-valtioihin. Kesällä 1936 Oslo-valtiot ilmoittivat, etteivät ne osallistuisi automaattisesti Kansainliiton 16. artiklassa säädettyihin pakotteisiin hyökkääjää vastaan. Valtiot harkitsisivat määräyksen noudattamista kussakin tapauksessa erikseen. Lisäksi maat ilmoittivat irtisanoutuvansa peruskirjan vaatimuksesta sallia vieraiden joukkojen läpikulku alueidensa kautta hyökkääjää vastaan.

Ruotsin sitominen Suomen puolustamiseen epäonnistui

Mannerheim piti Suomen pohjoismaisen suuntauksen julistusta lähtölaukauksena pyrkimyksille sopia Ruotsin kanssa sodanaikaisesta molemminpuolisesta avusta. Avunantosopimukseen pyrittiin ensin Kansainliiton puitteissa. Ruotsi ilmoitti kuitenkin jo 1936 Kansainliitossa, ettei se tekisi sopimuksia, jotka ylittäisivät peruskirjan velvoitteet.

Tilanteen Euroopassa kiristyessä Ruotsi oli kuitenkin valmis aloittamaan Suomen kanssa neuvottelut Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta. Hallitukset allekirjoittivat sopimuksen 1938. Talvisodan sytyttyä Ruotsin hallitus päätti kuitenkin jättää tekemättä eduskunnalle esitystä sopimuksen soveltamisesta.

Ari Raunio