Ilmapuolustusta johti Ilmavoimien komentaja

Muokattu kartta kirjasta, Raunio, Ari, Sotatoimet Suomen sotien 1939−45 kulku kartoin, kolmas painos, Karttakeskus 2013.

Suomen ilmapuolustuksesta vastasivat ilmavoimat, ilmatorjuntajoukot ja ilmavalvontajoukot. Jääkäriupseeri, kenraalimajuri Jarl Lundqvist toimi ilmapuolustuksen komentajana. Hänen johtoesikuntanaan oli Ilmapuolustuksen Esikunta. Se sijaitsi Helsingissä. Esikunta oli osa Päämajaa.

Lundqvistin alaisuudessa Ilmapuolustuksen Esikunnassa oli mm. ilmatorjuntajoukkojen komentaja, eversti F. Helminen. Ilmatorjuntatoimisto vastasi myös ilmavalvonnasta. Toimiston päällikkönä oli kapteeni P. Jokipaltio.

Väestönsuojelua johti väestönsuojelupäällikkö

Sisäasiainministeriö vastasi väestönsuojelusta. Toimintaa johti jääkäriupseeri, kenraaliluutnantti Aarne Sihvo apunaan Väestönsuojelupäällikön Esikunta. Sotatoimialueiden väestönsuojelu siirrettiin tammikuussa 1940 sotilasjohdon alaisuuteen eli Ilmapuolustuksen Esikunnalle. Sinne perustettiin ilmasuojelutoimisto.

Lentojoukkojen rauhan ajan ryhmitys

Rauhan ajan ilmapuolustus koostui Ilmapuolustuksen Esikunnasta (Ilm.PE), kuudesta lentoasemasta (LAs.1, LAs.2, LAs.3, LAs.4, LAs.5 ja LAs.6), Ilmailukoulusta (Ilm.K), Mekaanikkokoulusta (Mek.K) ja Ilmailuvarikosta. Lentojoukoilla oli käytössään vajaat 120 sotilaslentokonetta.

Lentokoneet toimivat lentorykmenteissä

Muokattu kartta kirjasta, Raunio, Ari, Sotatoimet Suomen sotien 1939−45 kulku kartoin, kolmas painos, Karttakeskus 2013.

Sodan ajan lentojoukot toimivat kolmessa lentorykmentissä (Le.R 1, Le.R 2 ja Le.R 4). Rykmenteissä koneet oli jaettu lentolaivueisiin (LLv.). Ne olivat edelleen jakautuneet lentueisiin. Yhteistoimintalentorykmentti (Le.R 1) alistettiin Lentoryhmän nimisenä Kannaksen Armeijalle ilman yhtä laivuettaan (LLv.16), joka alistettiin Laatokan Karjalassa ja Raja-Karjalassa toimineelle IV Armeijakunnalle. Tämän laivueen yksi lentue (3./LLv. 16) oli suunniteltu tukemaan Laatokan Meripuolustusta. Lentue siirrettiin joulukuussa Pohjois-Suomen Ryhmän alueelle. Lentorykmentteihin kuulumaton lentolaivue (LLv. 36) oli alistettu Merivoimien komentajalle lähinnä meritiedusteluun.

Ilmavoimat eli lentojoukot olivat alivoimaisia

Neuvostoliitolla oli talvisodassa moninkertainen määrällinen ylivoima lentokoneissa ja se kasvoi sodan aikana jopa 20-kertaiseksi. Neuvostoliiton sotilaskoneiden määrä Suomen rintamalla kasvoi talvisodan aikana eräiden tietojen mukaan noin 800:sta jopa 3 200:aan. Suomen Ilmavoimien noin 120 sotilaslentokoneesta vain 70 oli ajanmukaisia.

Neuvostoliiton suuresta ilmaylivoimasta huolimatta Ilmavoimat pystyivät toimimaan koko sodan ajan. Vihollisen pommittajat olivat hävittäjien päämaaleina sotatoimialueiden selustassa ja kotiseudulla. Suomen ajanmukaisia Bristol Blenheim -pommittajia käytettiin myös ylijohdon strategiseen tiedusteluun. Pommittajat eivät soveltuneet maavoimien välittömään tukemiseen taistelussa.

Ilmavoimien resurssit eivät mahdollistaneet tehokasta hävittäjätorjuntaa sotatoimialueella eikä maavoimien tukemista ilmahyökkäyksillä. Maavoimien saama tuki Ilmavoimilta muodostui lähinnä tiedustelulennoista.

Lentokoneita ei ollut varauduttu käyttämään Pohjois-Suomessa

Pohjois-Suomi oli talvisodan alkaessa käytännössä ilman ilmasuojaa. Ilmavoimien toiminnan painopiste oli Karjalan kannaksella, jossa oli myös Neuvostoliiton ilmatoiminnan painopiste. Neuvostoilmavoimat toimivat kuitenkin heti sodan alusta alkaen myös pohjoisimmassa Suomessa. Sodan aikana Ilmavoimat teki ajoittain lähinnä tiedustelulentoja Suomussalmen korkeudelle saakka.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten muodostama lento-osasto F-19 toimi tammikuun loppupuolelta alkaen Lapissa painopisteenään Sallan suunnalla. Osastolla oli käytössään Ruotsin ilmavoimien koneita, mm. 12 Gladiator-hävittäjää ja 4 kevyttä Hart-pommittajaa. Koneet olivat jo vanhentuneita.

Ilmatorjuntajoukot suojasivat sekä kotiseutua että kenttäarmeijaa

Ilmatorjunta-aselaji oli nuori talvisodan syttyessä. Aselaji vastasi sekä kotialueen että kenttäarmeijan eli maavoimien ilmatorjunnasta. Kotialueella tärkeitä suojeltavia kohteita suurimpien kaupunkien lisäksi olivat rautateiden risteysasemat. Ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa ilmatorjuntajoukkoja oli liian vähän molempien päätehtävien hoitamiseksi. Tämä johtui ilmatorjuntatykkien ja -konekiväärien vähäisyydestä. Kenttäarmeijan etulinjan joukot olivat ilman ilmatorjuntajoukkojen suojaa. Sama koski myös kotialuetta Pohjois-Suomessa ja Lapissa.

Kotiseudulla suojattiin 14 paikkakuntaa

Sodan alkaessa Kotijoukkojen ilmatorjuntajoukkojen komentajan johdossa oli mm. 14 raskasta ja 7 kevyttä ilmatorjuntapatteria ja 2 ilmatorjuntakonekiväärikomppaniaa. Näiden lisäksi komentajan johdossa oli noin 40 joukkuetta tai jaosta, joiden pääosalla aseina olivat ilmatorjuntakonekiväärit. Niiden kantama ei riittänyt pommikoneita vastaan. Ilmatorjuntajoukkoja oli ryhmitetty 14 paikkakunnalle. Eniten ilmatorjuntajoukkoja oli Helsingin, Viipurin ja Turun suojana.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat vastuulleen Lapin ilmatorjunnan

Ruotsalaiset ilmatorjuntamiehet puhdistavat 22.2.1940 ilmatorjuntatykkiään Rovaniemellä. SA-kuva.

Uusista perustetuista ilmatorjuntajoukoista pystyttiin sodan aikana lähettämään muutama yksikkö kotialueelle Pohjois-Suomessa. Pohjois-Suomen Ryhmä sai joulukuun puolivälin jälkeen käyttöönsä yhden ilmatorjuntakonekiväärikomppanian. Ruotsista saapui Lappiin joulukuun lopulla ruotsalaisista vapaaehtoisten ilmatorjuntakomppania ja -patteri.

Sodan aikana ilmatorjunta ulotettiin divisioonien selustaan

Ilmatorjunta-aseita saatiin hankituksi merkittävä määrä lisää ylimääräisten harjoitusten ja sodan aikana. Uusista perustetuista ilmatorjuntajoukoista voitiin lähettää osa kenttäarmeijalle jopa divisioonatasolle. Nämä ilmatorjuntaosastot olivat niin pieniä, että ne pystyivät suojaamaan vain pienehköjä alueita pääsääntöisesti divisioonan selustassa.

Kotiseudun ilmasuojelu

Ilmatorjuntakonekivääri Imatran Valtionhotellin tornissa 1.1.1940. Tornissa oli myös ilmavalvonta-asema. Kuvassa keskellä ilmavalvontalotta. SA-kuva.

Ilmasodankäynnin kehittyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen korosti kotiseudun ilmasuojelun tärkeyttä. Suojelun onnistuminen edellytti hyvää ilmatilannekuvaa, kohteiden suojaamista ilmatorjunta-aseilla ja väestönsuojelua.

Ilmatilannekuva koottiin alueittain ilmapuolustuksen aluekeskuksiin, joka jakoi sen väestönsuojelun elimille, ilmatorjuntajoukoille ja lentojoukoille.

Talvisodan alkaessa ilmatorjuntajoukkojen painopiste oli kotiseudun ja sotatoimialueiden selustassa olleiden asutuskeskusten suojaamisessa. Tärkeitä suojattavia kohteita olivat myös sillat ja rautatieyhteydet.

Ari Raunio