Ilmatorjuntajoukkojen käyttöperiaatteita

Ilmatorjunta-aselaji syntyi vasta vähän ennen talvisotaa. Sodan alussa ilmatorjuntajoukot muodostuivat lähinnä kiinteistä ja liikkuvista ilmatorjuntapattereista ja ilmatorjuntakonekivääriosastoista. Melkein kaikki ilmatorjuntayksiköt sidottiin lähinnä rautatieyhteyksien sekä teollisuus- ja asutuskeskusten suojaamiseen. Rintamajoukot olivat käytännössä ilman ilmatorjuntasuojaa.

Ylimääräisten harjoitusten eli liikekannallepanon jälkeen ennen sotaa maahaan saapuneet kevyet ilmatorjuntatykit ja -konekiväärit mahdollistivat rintamajoukkojen ilmatorjuntasuojan parantamisen sodan aikana. Ilmatorjuntakonekivääreistä muodostettuja yksiköitä käytettiin taisteluun sitoutuneiden rintamajoukkojen suojaamiseen ja kevyistä ilmatorjuntatykeistä muodostettuja yksiköitä välittömästi rintaman takana olevien joukkojen mm. reservien suojaamiseen.

Merivoimien ilmatorjunta

Ilmapuolustuksen komentajan eli Ilmavoimien komentajan alaisten ilmatorjuntajoukkojen lisäksi Merivoimilla oli ilmatorjuntajoukkoja. Merivoimilla oli ilmatorjunta-aseita kohtuullisesti, jos niitä verrataan ilmatorjuntajoukkojen aseisiin. Merivoimilla oli aluksilla ja linnakkeilla yhteensä 25 kappaletta 75−76 mm:n ja 29 kappaletta 40 mm:n ilmatorjuntatykkejä. Ilmatorjuntakonekiväärejä oli 30 kappaletta. Niiden kaliiperi oli 7,62 mm.

Ilmatorjunta-aseita saatiin syksyn 1939 aikana lisää

Ilmatorjuntajoukoilla oli lokakuussa ylimääräisten harjoitusten eli liikekannallepanon alkaessa 28 kappaletta 76 mm:n, 9 kappaletta 40 mm:n ja 24 kappaletta 20 mm:n ilmatorjuntatykkejä. Ilmatorjuntakonekivääreitä oli 125. Kalustoa oli aivan liian vähän tehtäviin nähden. Ilmatorjuntajoukot vastasivat sekä kenttäarmeijan eli rintamajoukkojen että kotialueen ilmatorjunnasta. Kenttäarmeijan perusyhtymillä eli divisioonilla ei ollut omia ilmatorjuntajoukkoja.

Aseiden puutteen takia huomattava osa perustamistehtäväluettelossa olleista ilmatorjuntajoukoista jäi aluksi perustamatta. Niiden henkilöstö jouduttiin kotiuttamaan. Tilanne parani ennen talvisodan alkamista. Syksyn aikana ilmatorjuntajoukkojen ilmatorjuntatykkien määrä kasvoi 61:stä 135:een eli yli kaksinkertaiseksi. Ruotsista saatiin hankituksi 44 kappaletta 40 mm:n Bofors-ilmatorjuntatykkejä ja Saksasta 30 kappaletta 20 mm:n ilmatorjuntatykkejä (BSW).

Sodan aikana ilma-torjunta-aseiden määrä vielä kaksinkertaistui

Sodan aikana ilmatorjuntatykkien määrä vielä yli kaksinkertaistui nousten lähes 300:aan. Turun kaupunki sai ostetuksi Ruotsista kaupungin suojaksi 9 kappaletta 75 mm:n Boforsin ilmatorjuntatykkiä. Sodan rintamakäyttöön ennättivät lisäksi Ruotsista hankitut 72 kappaletta 40 mm:n Boforsin ilmatorjuntatykkiä. Matalatorjuntaan soveltuvia 20 mm:n ilmatorjuntatykkejä saatiin yhteensä 76. Ruotsista ja Tanskasta 8 (Madsen), Italiasta 48 (Breda) ja Saksasta 20 (BSW). Kotimaisia 7,62 mm:n ilmatorjuntakonekivääreitä (VKT) valmistui sodan aikana 44.

Kaikki hankitut aseet eivät ennättäneet talvisotaan. Ilmatorjunta-aseista saapui sodan jälkeen Suomeen 12 kappaletta Italiasta hankittuja 76 mm:n (Breda) ja 24 kappaletta Isosta-Britanniasta hankittuja saman kaliiperin Vickers-ilmatorjuntatykkiä.

Ilmatorjuntajoukkoja ei riittänyt rintamajoukkojen suojaksi

Sodan alkaessa kenttäarmeijan kolme armeijakuntaa ja Pohjois-Suomen Ryhmä olivat käytännössä ilman ilmatorjuntasuojaa. Kannaksen Armeijan alueella, jossa oli kaksi armeijakuntaa, oli sodan alkuvaiheessa vain yksi raskas ilmatorjuntapatteri ja yksi kevyt ilmatorjuntapatteri. Ilmatorjuntakonekiväärikomppanioita armeijan alueella oli kaksi. Armeijan selustassa oli ilmatorjuntaa runsaammin. Viipurin suojana oli kolme raskasta ilmatorjuntatykkipatteria ja kaksi ilmatorjuntakonekiväärijoukkuetta.

Pohjois-Suomi oli aluksi ilman ilmatorjuntajoukkoja

Laatokan pohjoispuolella lähinnä IV Armeijakunnan alueella oli yksi ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Pohjois-Suomen alueella toiminut Pohjois-Suomen Ryhmä oli kokonaan ilman ilmatorjuntajoukkoja. Ryhmälle alistettiin joulukuussa yksi ilmatorjuntakonekiväärijoukkue. Sallan suunnalle tulleeseen ruotsalaiseen vapaaehtoisjoukkoon kuului ilmatorjuntakomppania, jossa oli 4 kappaletta 75 mm:n ja 12 kappaletta 40 mm:n ilmatorjuntatykkejä. Ne tulivat Suomeen tammikuussa samaan aikaan ruotsalaisen lento-osaston F-19:n kanssa.

Helmikuussa divisioonille alistettiin ilmatorjuntaosastot

Armeijakuntien ilmatorjuntaa vahvennettiin sodan aikana. Helmikuussa kullekin divisioonalle pyrittiin alistamaan ilmatorjuntaosasto. Siihen kuului kaksi 20 mm:n ilmatorjuntatykkiä ja kaksi 7,62 mm:n ilmatorjuntakonekivääriä. Kenttäarmeijan ilmatorjunnan vahventaminen johti siihen, että sodan lopulla kenttäarmeijan suojana oli kaksi kertaa enemmän ilmatorjunta-aseita kuin kotialueella.

Ilmatorjuntajoukot pudottivat 300 viholliskonetta

Suistamon lentokentän ilmatorjuntakonekiväärin pudottama neuvostoliittolainen R 5 -lentokone 7.1.1940. SA-kuva.

Ilmatorjuntaa tutkineen Ahti Lapin mukaan ilmatorjuntajoukkojen kenttäarmeijan alueella olleet ilmatorjuntajoukot tilastoivat 280 viholliskoneen pudotusta. Se oli noin 90 % ilmatorjuntajoukkojen yli 300:sta pudotuksesta. Ilmatorjuntajoukkojen ilmoittama pudotusmäärä oli suurempi kuin Ilmavoimien ilmoittama noin 200 viholliskoneen pudotusta.

Maavoimien joukot raportoivat pudottaneensa mm. omakohtaisella ilmatorjunnalla 49 vihollisen konetta ja Merivoimien ilmatorjunta raportoi pudottaneensa 41 konetta.

Neuvostoliiton lentotoiminnan painopiste oli Karjalan kannaksella

Ahti Lapin tutkimusten mukaan Neuvostoliitto suoritti talvisodassa yli 84 000 lentoa. Rintamalla Neuvostoliiton ilmavoimat tukivat maavoimien hyökkäyksiä ja hyökkäsivät selustassa joukkojensiirtoja ja rautatiekuljetuksia vastaan.

Lentotoiminnan painopiste oli Karjalan kannaksella. Siellä suoritettiin noin 60 % kaikista lennoista eli noin 53 000. Niistä oli pommituslentoja 27 000. Hyökkäystä tuettaessa lentotoiminta ulottui 6−8 km:n syvyyteen etulinjasta. Helmikuun 11. päivänä alkanutta suurhyökkäystä neuvostoilmavoimat tukivat noin 1 000:lla lennolla päivittäin.

Kotialueella viholliskoneet pommittivat melkein 70:tä paikkakuntaa

Kotialueella pääkohteina olivat rautateiden risteysasemat, rautatiesillat, lentokentät ja satamat. Kaupunkien pommituksilla pyrittiin heikentämään siviiliväestön moraalia. Pommituskertoja oli yli 2 700 ja pommitettuja paikkakuntia 69.

Ahti Lapin tutkimusten mukaan neuvostoilmavoimat tuhosivat 200 veturia ja 2 000 rautatievaunua.

Ari Raunio